Hillajänkäkoira

On se tuo emäntä sitten kummallinen, kun se vesisateessakin jaksaa pihalla touhuilla.... Tänään se sitten keksi, että lähemmä jängälle, tai korpijänkä se taisi olla. Jottain hilloja sieltä piti ettiä ja välillä oli äitikin hukassa!

Aamuhan alkoi reippaasti heti klo 7 ja mie reippaana poikana kävin äitiä herättelemässä. Siinä mie örisin ja pyöriskelin äitin kainalossa. Laitoin mie sitten lopuksi päänki äitin olkapäälle ja hetken siinä simmut kiinni pötköttelin. Mutta en mie kauon joutanut pötkötellä, kun piti alkaa suorittaa tätä tärkeää äidin vartiointi tehtävää: Silmät auki, tiukka tuijotus, mutta siitä huolimatta rento asento, josta on helppo tarkkailla äidin ajatuksenjuoksua. Siinäpä se aika kuluu kivasti äitiä tuijotellessa ja sitten kävelen perässä kuin varjo hiljaa tarkkaillen mitähän seuraavaksi tapahtuu. Joskus vaan tuntuu, että äiti ei osaa arvostaa minun osallistumista kaikkeen toimintaan, mutta okei... äiti on pomo, enhän se mie tietenkää määrää minne milloinki mennään.

Mutta kyllä mie arvaan millon ollaan autolla menossa jonnekkin, se on se napsahtava ääni, se on se ääni, joka kuuluu auton ovilukkojen auetessa. Hohohooo, sinne takakonttiin mie olen jo menossa ennen ku äiti ehtii kissaa sanoa! Mutta lopullista matkan määränpäätä mie en voi tietää, sehän on aina vähän yllätys.

Mehän mentiin tänään sitte hillamettään ihan kirjaimellisesti. Se oli sellanen korpijänkä, jossa olikin isoja pulleita hilloja. Äiti mulle antoi maistiaisia ja NEHÄN OLI HYVIÄ! Saatoin mie yrittää ämpäristäki pari syödä, mutta äiti ei siittä oikein tykännyt. Opetti se minua, ettimään hillaa. " Missä hilla, missä hilla? " Ja voi pojat mie etin ja etin, hitto vie, että se oli jännä tehtävä! Mie etin ja etin vaikka tuntui, että en mie löydä mittään, mutta osuihan se hillakin lopulta nokkaan ja mie poika SÖIN SEN! Äitikin kovasti kehui minua, kun niin hienosti osasin popsia hillan poskeeni ihan suoraan maasta. Välillä sitten äitikin jonnnekin katosi, mutta osasin mie senkin ettiä vaikka oli menny ojienki yli. Onneksi äiti tuoksuu niin hyvälle, että sen haistaa jo monen metrin päästä ja sittenhän sen melkein jo näkeekin, kun ossaaa katella joka suuntaan.

Mennään kuulemma uudestaan vielä jokupävä, kun oli niin paljon raakileita. Niitten pittää antaa kuulemma kypsyä vielä. No kyllähän se mulle sopii, äidin kanssa menen minne vaan millon vaan. Mutta on se äiti vähän onneton, kun ei se pääse parimetrisen ojan yli hyppäämällä. Siinä mie kattelin muutaman kymmenen metrin päässä, kun se mietti reittisuunnitelmaa. Kyllähän sen näki heti, että silllä oli vähän ongelmia päästä ojien yli, mutta miepä annoin äitin miettiä rauhassa, en menny sotkemaan sen suunnitelmia. Olisi se ollut noloa, jos oltaisiin molemmat rähmällään ojassa!

Raakoja on, mutta ei kauon!

Hillakoira Rakka

HerkkuHillat