Isopoika

Uneksin.. en uneksi.. Uneksin.. en uneksi.. Uneksin...

 

Tässäpä mie pötköttelen korva tarkkana, äiti kuvittelee, että mie olen unessa, mutta kyllähän mie koko ajan vahdin sen liikkeitä. Olen vain niin huomaamaton, että äiti meinaa joskus kompastua minuun. Mie en oikein muista ilmoittaa siitä, jos parkkeeraan itseni äidin jalkoihin. Aina on riittävästi aikaa nukahtaa äidin jalkoihin, siinä kun se tiskaa tai syö tai vaikka laittelee hiuksia. Se perhana on vaan joskus niin meneväinen, että mulla alkaa potuttaa, kun ei mihinkään voi oikein asettua rauhassa. Aina joutuu nousemaan ylös ja lähteä äidin perään. Kyllä mie sitten jään nukkumaan sängyn alle, kun otetaan pikkupäikkärit äipän kanssa. Niin ja ossaan mie sitte asettua, kun nään että äitikin kattelee vaikka telkkua tai tekkee jotai hommia läppärin ääressä. Joskus kuunnellaan älypuhelimella radiotakin. 

 

Sitten kun minun pittää yksin jäädä, niin eihän mulla mitään hätää täällä kotona ole, miehän olen iha rauhassa enkä ole hajottanutkaa mitään. Kyllä mie tiedän, että äiti tulee takasin. Sulopoika taisikin sitten olla vähän villimpi tapaus, se ainaki kertoo mulle kaikkia hurjia tarinoita. Oli se kerran maistanu lattialistaakin! Hyvänen aika sentään! Ja sohvaakin se oli joutessaan pureskellut. . . . Kauhistus. . . . Oli se yhden kukankin kaatanut, mutta siihen oli hyvä syy: kukan oksilla roikkui joulupalloja. Kuka tervejärkinen koira voi vastustaa joulupalloja? Varsinki kun niistä ihanista kiiltävistä palloista näkee oman naamansa, et siekää vois vastustaa kiusausta! Hei ja toiseksi, äidin mielestä se oli iha hauska juttu, kun joulupalloista tuli Sulon käsittelyn jälkeen diskopalloja, joista tuli hyvä joulukoriste: laittaa vaan pallot lasimaljakkoon ja ledivalot perään, ja tatta da daaa: jouluinen valokoriste!