Viikko takana

Sunnuntaina 5.10 iltapäivällä lähdin komeesti Leppävirralta kohti pohjoista ja samana iltana olinkin sitten jo perillä. Mie sopeuduin muittamutkitta uuteen kotiini, kun olenhan mie sellanen aika rento tyyppi.  En ole vielä ottanut turhaa stressiä vieraista ihmisitä, autoilusta, imuroinnista tai yksin jäämisestä. Haluan kuitenkin muistuttaa, etten ole mikään flegmaattinen lapamato, vaan ennemminkin harkitsevainen, rohkea, älykäs yksilö ja siksi olen myös ehkä omapäinen ajattelija. (tyypillinen porokoira?) Rauhallinen ja tuumaileva ulkomuoto kätkee sisälleen mielenkiintoisen persoonan, jolla on vielä monta ässää korvan takana. Luulen, että siellä on niin monta kujetta, että sen takia se toinen korva vielä välillä vähän nuokkuu.

 

Olen päästänyt äidin aika helpolla tähän asti, kun en ole pissaillut lattioille tai matoille, paitsi pari kertaa, eikä se ollut minun vika. Enkä mie huuda öisin ikävääni, kun kyllä mie tiedän, että äiti nukkuu minun yläpuolella omalla paikallaan sängyssä. Olen oppinut myös odottamaan nätisti ruokaani ja ovellakin istun ja odotan aina kärsivällisesti, että äiti ehtii pukea ulkovaatteet. Eikä nuo ollut edes vaikeita juttuja, ihan hetkessä nuo oppii, jos vaan haluaa...

 

Osaan mie kuitenkin joskus olla vähän ärsyttäväkin, tai oikeastaan äitiä ärsyttää se, jos me pojat nahistellaan illalla kovin myöhään. Sen kyllä huomaa, milloin leikit on tältä illalta leikitty: äiti tulee tuiman näkösenä siihen viereen seisomaan sormi ojossa ja  sitten se älähtää/murahtaa. Sen jälkeen onkin paras ratkaisu lähteä äidin perässä kiltisti nukkumaan. Aamulla pittää herätä taas akaisin, viimeistään kuudelta. En tiedä sitten mitä äiti siitä tykkää?

 

Nyt mie taas pötköttelen täällä työhuoneessa tuolin alla ruokaperäisunilla ja unek...murr... rouh.... uneksi...murrrr... uneksin uusista seikkailuista!

Lempinimet tähän menessä: Kähinäpetteri, Kähinämies, Pikkupallura, Rakkarakas...

Happamia, sanoi porokoira, kun karpaloita söi...